Minä kiusasin tänään lastani. Itketin, kidutin, suorastaan rääkkäsin, olin julma ja kauhea äiti.

Minun lapseni on nyt kolmen kuukauden ja kahden viikon ikäinen. Hän on saanut syödä rintamaitoa heti syntymähetkestään lähtien, aina kun hän on sitä tarvinnut, niin usein kun hän on sitä halunnut. Öisin, päivisin, tunnin välein, vaikka koko ajan, jos hän on ilmoittanut kaipaavansa sitä. Minun rakas, ihana pieni vauvani! Miten ihanalta tuntuukaan olla pienelle ihmiselle niin tärkeä kuin minä hänelle! Minä olen hänen maailmansa keskipiste - mahdollisesti hänen maailmassaan me kaksi olemme yhtä, emme erillisiä yksilöitä, kuten meidän vähän vanhempien ihmisten mielestä. Ilman minua hän kuolisi nälkään. No, tänään tuo ajatus sitten konkretisoitui todellisuudeksi tuttipullon muodossa...

Maitoa meillä riittää. Sitä riittää aivan mainiosti yhden lapsen tarpeisiin, riittäisi varmaan toisellekin lapselle. Vauvan imiessä rintaa maitoa valuu sen suupielestä liiveihin, paidalle, housuille. Jokainen vaate tuoksahtaa happamalle maidolle, samoin peitot ja lakanat. Sitä riittää pulautettavaksikin. Välillä vauva päästää irti rinnasta kesken syömisen, silloin maitoa suihkuaa näppikselle, pöydälle, lattialle: apua apua missä se rätti taas on, me hukumme maitoon!! Meillä on äidinmaitoa pakastimessa litratolkulla. Ja siitä tämän itsekkään äidin päähän sikisi ajatus, että kolmen kuukauden ja kahden viikon ikäisen vauvan äidillä voisi olla jo mahdollisuus pieneen vapaahetkeen ilman vauvaa, omana itsenäisenä ihmisenään.

Jos tuon opettaisi syömään tuttipullosta, niin voisi joskus käydä vaikkapa elokuvissa, tai ravintolassa syömässä hyvin, rauhassa ja keskeytyksettä. Nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta muutaman tunnin.

Ajattelin että kyllä se sitten huolii tuttipullostakin maitoa kun on tarpeeksi nälkäinen. Ensimmäiseksi vauva työnsi tuttipullon pois suustaan, ja aloitti lievän käninän. Hamusi tissiä paidan läpi. Minä otin hyvän asennon keinutuolissa, tyrkytin uudelleen tuttipulloa suuhun, sitten alkoi itku. Yritettiin rauhoitella, ja taas tuttipulloa suuhun, hyräilin hiljaa ja keinuttelin, samalla tyrkytin tuttipulloa - itku jatkui, yltyi, äänenvoimakkuus koveni ja sävy kimakoitui. Lopulta itku oli aivan lohdutonta, kimeää, sydäntäsärkevää huutoa. Vauva katsoi minua syyttävästi silmiin luomet kirkkaanpunaisina ja naama punalaikullisena, kyyneleet poskia pitkin valuen ja kasvot itkusta vääristyneenä. Huoneen täytti korviavihlova itku, vauvalla oli kauhea hätä!!

Missä tissi, miksei äiti anna minulle ruokaa, minähän kuolen nälkään! Ikinä, ei ikinä ennen ole minun pieni lapseni itkenyt niin katkerasti kuin nyt, minä olin syyllinen tähän kauheaan tilanteeseen. Puoli tuntia itkua, ja minun sydämeni oli särkyä. Maitopullo oli vajentunut tuskin paria millilitraa. Kyllä hän pari kertaa jopa yritti kokeilla pullosta imemistä, ei oikein osannut, tutti oli kai oudon tuntuinen, kova ja kylmä. Se ei ollut äidin rinta.

Lopulta laitoin pullon pois ja annoin vauvalle tissin suuhun. Hän tarttui kiinni rintaan kuin henkensä hädässä, imaisi todella ahnaasti ja kiireellä maitoa sisäänsä, päästi sitten rinnasta irti ja katsoi taas minua suoraan syvälle silmiin. Yleensä tässä kohtaa meillä hymyillään hellyyttävästi ja leveästi, ihanaa hampaatonta naurua. Tällä kertaa katsoimme toisiamme pitkään, vakavina. Vauvalla vielä silmät punaisina itkemisestä, mutta tällä kertaa minä itkin. Noin pieni, avuton ja luottavainen, ja minä kehtasin kiusata sinua niin! Lopulta vauva hymyili varovasti toisella suupielellä, alkoi kai pikkuhiljaa vakuuttua jäävänsä kuitenkin henkiin. Minä silitin vauvan päätä ja itkin, kerroin kuinka paljon häntä rakastan, ja hän alkoi nauraa kihertää kun minun kyyneleeni tipahtelivat hänen kasvoilleen. Lupasin hänelle, etten enää ikinä tee hänelle mitään noin kauheaa. Minun ihana rakas vauvani, kyllä me olemme yhtä, niin meidän pitääkin, ja niin minäkin haluan. Niin kauan kuin sinä tarvitset minua näin paljon! Sekin hetki vielä tulee, ettet enää tarvitse, varmasti taas liian pian. Siihen asti olen käytettävissäsi, pakkohan minun on, kun minä ja sinä olemme yksi. Muu maailma voi odottaa.