Vilja Unna Vellamon nimijuhlaa vietimme 24.2.2008, ja se oli yksi niistä harvoista päivistä tänä talvena jolloin todella satoi lunta! Oikein kunnolla pyrytti.

Juhlissa läsnä olivat Viljan omat sisarukset (Veera 11v, Eetu 5v ja Enna 3v), me vanhemmat, kaikki isovanhemmat, minun Veljeni ja mieheni Veli perheineen, sekä tietysti kunniavieraina kutsutut kummit, Keith, Jyrki, Elina & Kimmo.

Vilja oli juhlan ajankohtana jo 4 kuukauden ikäinen, mutta meitä se ei haitannut, eikä Viljaakaan. Hän hymyilee ihanasti kaikille, ei vielä vierasta, ja osaa jo jutella ja seurustella, ja jopa nauraa kikattaa joskus ääneen. Jaksoi olla hereilläkin aika monta tuntia juhlien aikana, ja onneksi täällä riitti sylittelijöitä. Hurmaava pieni neitokainen, kaikista hankaluuksista huolimatta. (Kerron myöhemmin meidän allergiataistelusta, josta johtuva väsymys oli osasyynä siihen että järjestimme kummijuhlan vasta nyt.)

Kummeiksi olimme pyytäneet ja saaneet hyvät ystävämme, Vilja sai kolme (neljä) kummia (kaksi poikamieskummia ja yksi kummipariskunta). Juhla oli onnistunut, lämminhenkinen ja hetkittäin liikuttavakin. Ainakin Viljan äiti (siis minä) ja yksi kummeista itkeä tirauttelivat vuorotellen, minä lukiessani korttien runoja, avatessani lahjapaketteja (vaaleanpunaisille lahjanaruruseteillekin pitää toki itkeskellä ihan vähän) ja Keke-kummi lukiessaan Viljalle kirjoittamaansa puhetta. Itkeä voit sinäkin, kun luet sen puheen täältä: *snif* Liikuttava ja todella kaunis puhe, kiitos Keith!! Ja Vilja kuunteli niin kovin tarkkaan ja totisena isin sylissä istuen - jotenkin tuntuu että hän taisi ymmärtääkin mitä sanottiin!

Kiitos kaikille juhlijoille mukavasta juhlapäivästä!

Meidän perheeseen syntyi uusi perheenjäsen 17.10.2007. Vilja syntyi kotona, suunnitellusti kätilön avustamana, oman kodin lämmössä klo 9.29 synnytysaltaaseen 37-asteiseen veteen. Kaunis, ikimuistoinen ja lämminhenkinen perhesynnytys, ihana kokemus. Läsnä olivat kätilön lisäksi kätilön avustaja, oma perhe (isä + kaksi lasta, vanhin lapsi oli koulussa) ja loppuvaiheessa vielä mummi lasten seurana.

Olin teatterissa ensi-illassa - näyttelijänä - ja tajusin lavalle mennessäni, että en ole koskaan edes lukenut sen näytelmän ensimmäistäkään vuorosanaa, mulla ei oo aavistustakaan missä mun pitäis seisoa eikä mitä pitäis sanoa ja milloin. Tiirailin seinälle et oisko siellä niitä vuorosanoja, mut ei se auttanu ku en ees tienny mikä mun näyttelemän hahmon nimi on. Joltaki mun vieressä löytyi taskusta ite kirjoitetut tekstit ja se ojensi ne mulle, mut en tajunnu niistä mitään. Lamaannuttava kauhu.

Siellä oli ainakin tuhat ihmistä, ja kaikki valonheittimet lavalla osoitti muhun ja mie vaan olin siinä ja selitin että "nää on siis ekat harkat missä mie oon, ja vähän huonosti valmistauduin..."

Liittyneekö tämä uni siihen koulutukseeni joka alkaa ensi sunnuntaina, ja jota varten pitäisi lukea sivukaupalla tekstiä, tehdä muutama harjoitustehtäväkin, ja omatunto hieman kolkuttelee kun en ole ehtinyt/jaksanut tarpeeksi keskittyä niihin matskuihin vaan siirtänyt ja siirtänyt sitä lukemisen aloittamista...? :) Toivottavasti en ihan noin dramaattiseen tilanteeseen joudu sen kurssin puitteissa, imetystuen antamista siellä opiskellaan, ja siihen liittyvää asiaa. Ehkä alan tänään jo lukemaan ettei jää viime tippaan.

Minun pieni vauvani, 13kk ikäinen Enna on ottanut ensimmäiset pikkuruiset askeleensa ilman tukea :)

Tyttö on osannut nousta seisomaan ilman tukea jo pitkään, ja pysyykin pystyssä jo jopa kymmenen minuuttia (tai niin kauan kuin mielenkiinto riittää paikallaan seisomiseen). Askelia ottamaan on yritetty houkutella pitkään, ja selvästi on kiinnostanut, mutta ei vielä ole oikein rohkeus riittänyt, vaan kun äiti on kutsunut puolen metrin päästä kädet ojossa että tulepas tänne, niin silloin on alettu hihkumaan ja nauramaan hirmuisesti ja samalla pudottauduttu polvilleen konttausasentoon ja maata pitkin äidin luo. Eilen sitten uskaltautui ottamaan sen ensimmäisen askeleen ilman tukea äidin ojennettuja käsiä kohti - ja aika pian otti jo kaksi. Huomenna otetaan varmaan jo kolme askelta, ja ensi viikolla ehkä lampsitaan koko talo ympäri ilman taaperokärriä. Siitä se lähtee.

Tuli reissattua lasten kanssa oikein urakalla. Olen pelännyt sitä junamatkustamista kahden pienen kanssa, jotenkin kammottaa sellaiset tilanteet että on *pakko* saada kaikki valmiiksi jossain aikataulussa, kun tuntuu että kotioloissa meidän aikataulut aina venyy ja paukkuu, eikä koskaan ehditä mihinkään oikein ajoissa. Siihen lähtemiseen kuluu aina enemmän aikaa kuin on suunnitellut: juoksen edestakaisin pitkin kämppää etsimässä lapaselle kaveria, puhtaita vaippoja ja niihin täytteitä, missä on sideharsot, onko kosteuspyyhepaketti matkassa jos tulee kakka, tarviiko vaihtovaatteita, mitäs jos isommalla tulee pissa housuun... Lähteminen on aina yhtä kaaosta, joten tähän asti reissut (kokoonpanolla äiti + lapset) ovat jääneet tekemättä kun on viime tingassa aina mennyt pupu pöksyyn.

No, meidät kutsuttiin tässä muutama viikko sitten Turkuun viikonloppua viettämään, ja vastasin myöntävästi ajatellen että sittenpä en enää kehtaa perua viime hetken paniikissa sitä, ja tulee lopultakin kokeiltua tuo oma katastrofinsietokyky ja toimintakyky ääritilanteissa. Menimme junalla ensin Lappeenrannasta Pasilaan, ensimmäinen pätkä kesti reilut kaksi tuntia. Pasilassa vaihdoimme junaa, ja aika siivillä tuo pitempikin pätkä tuntui menevän. Perillä Turussa kävelimme asemalta kauppatorille jossa meitä oltiin vastassa. Rattaita ei ollut mukana, kaksi pienintä lasta kulkivat mukana seuraavanlaisesti: Enna 1v oli minulla kantoliinassa takin sisällä, Eetu 3,5v käveli ihan itse ne matkat mitä käveltiin, eli tuon reilun kilometrin asemalta torille ja kotiin mennessä sama matka toiseen suuntaan. Minulla oli lapsen lisäksi kannettavana olkalaukku jossa kaikki tärkeä matkaa varten, (matkaliput, lompakko, vaippoja ja eväitä) laukun hihna kulki Ennan ja minun päiden välistä. Pukemisjärjestys oli tarkka: ensin lapsi liinaan, sitten takki päälle, sitten kaulahuivi ja viimeiseksi laukku :) Eetulla oli selässään oma pieni reppu jossa hän itse kantoi omat lelunsa. Meillä oli vain yksi matkalaukku, kahvallinen perässävedettävä malli, jossa oli kaikkien kolmen matkaajan varusteet.

Turun reissun jälkeen olin niin iloisesti yllättynyt matkan sujuvuudesta, että uskaltauduin vihdoin ja viimein lupautumaan myös reissaamaan junalla Ouluun Eetun kummitädin luo. Matka oli tietysti pitempi kuin edellinen, junassa yhteen suuntaan yli kahdeksan tuntia, joten oli vähintään oletettavaa että hermoromahduksia ja kirkumisraivareita tulisi muutama :-) Mutta ei sen ihmeempiä kuitenkaan. Oulussa olimme perillä kaksi kokonaista päivää, ja matkoihin meni toinen mokoma. Mutta lapset näyttivät nauttivan junamatkustamisesta, jopa Veeran (9v) mielestä se taisi olla ihan jännää, mutta varsinkin Eetun mielestä puuhavaunu oli tosi kiva, ja suurimmat raivokohtaukset tulikin siitä, kun oli tulevan junanvaihdon takia alettava pukemaan päälle ja leikit olivat kesken! Eetu ei vielä kolmevuotiaan ajatusmaailmallaan suostunut oikein ymmärtämään sitä, että junasta on poistuttava juuri sillä sekunnilla kun se asemalle pysähtyy, tai muuten ei pääse sinne minne on menossa. Yritin kyllä selittää hänelle asiaa niin yksinkertaisesti kuin kykenin, mutta lopulta oli kuitenkin pakko vain väkisin kiskoa poika leikeistään pukeutumaan. Ja sitä kirkumista ja rimpuilua riitti, äidillä oli hermot aika kireellä (huonosti nukuttu yö takana ja puoli yötä laukkujen pakkaamista) ja kun rimpuilevaa kolmevuotiasta yrittää väkisin pukea, niin kivasti korvat punoittaa kun poika huutaa kurkku suorana "Äiti sie satutat miuta!!!" koko junavaunun hymistellessä myötätuntoisena takanani. Ainakin toivon että heiltä riitti myötätuntoa... toivottavasti ei kukaan soittanut lastensuojeluun :) Itse ainakin vastaavanlaisissa tilanteissa, kun oma lapsi ei kiukuttele vaan jonkun toisen, tunnen etupäässä myötätuntoa äitiä kohtaan, ja yleensä vertaan aina äidin käyttäytymistä omaani ja ihmettelen "miten se kykenee ottamaan tilanteen noin tyynesti".

Ihan kiva että tuli reissut heitettyä, toisella reissulla oli siis myös "lapsenvahti" eli vanhin lapseni (9-vuotias Veera) mukana, ja sain siis käydä jopa muutaman kerran junan vessassa yksin tai "vain" yhden lapsen kanssa, kun Veera ansiokkaasti vahti pienempiä sisaruksiaan. Junan perhehytti on muuten aivan ehdoton juttu pienten lasten kanssa matkustaessa, suosittelen lämpimästi!